Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!

Minulla oli joskus ainainen kiire. Tein koko ajan jotakin ja aloilleen asettuminen oli todella vaikeaa. Istuessakin oli pakko vähintään virkata, että olisin edes jotenkin hyödyksi.

Lapsena olin arka ja ujo. Toisenlaisessa kasvuympäristössä, olisin saattanut jäädä sellaiseksi. Ystävystyminen oli vaikeaa ja esiintymisiä jännitin oksennuksen partaalle.

Seitsemänvuotiaana halusin eläinlääkäriksi. Sen jälkeen autokorjaajaksi ja poliisiksi.