Kun lapset ovat viikot päiväkodissa ja aikuiset töissä, ei ole ihme, että stressin ja kiireen tunne on lähes jatkuva. Viikot vierivät automaattiohjauksella ja aikuisten "pitäisi"-lista on usein loputon. Olkoonkin, että tuo lista on täysin muokattavissamme. Ruuhkavuosien väsymystilassa sen vain jotenkin unohtaa, että päätösvalta omaan elämään on...

Istun pienellä, valkoiseksi kalkitulla parvekkeella kuunnellen meren kohinaa. Kevätaurinko lämmittää, ja aaltojen lisäksi kuuluu vain satunnaisia kilinkellojen kilahduksia vuorilla kiipeilevistä vuohista. Oloni on levollinen, onnellinen ja rauhallinen.

Matka oman sielun äärelle, kohti tietoista minää, on tarkoituksella pitkä ja kivikkoinen. Tuon matkan voi aloittaa aivan vapaaehtoisesti, ilman sen suurempaa draamaa ja tragediaa. Mutta useimmilla meistä se alkaa kriisin ja kärsimyksen myötä.

Kun katselen kätteni tuotoksia viiden vuoden takaa, en voi kuin hymyillä. Olin täynnä intoa ja luomani esineet olivat suloisen muhkuraisia. Rohkenin silti alkaa myymään tekemääni keramiikkaa välittömästi. Ei minulla oikeastaan ollut muutakaan vaihtoehtoa, sillä vanhaan työpaikkaani en enää aikonut palata.

Muutama vuosi takaperin opin taidon, jota käytän aina tehdessäni isoja ratkaisuja ja päätöksiä. Tässä päätöksen teoksessa kuunnellaan pelkästään omaa sisäistä viisautta. Kaikki tieto ja totuus on jo meissä, kun vain suljemme korvamme maailman hälyltä, maltamme pysähtyä ja kuunnella sisintämme.

Mieheni on ajattelija ja minä olen tekijä. Täydennämme hyvin toisiamme. Siinä missä minä etenen nopeasti ja tehokkaasti, puolisoni miettii tarkkaan, ennen kuin alkaa tekemään yhtään mitään.

"Hengissä ollaan - yhä viiden vuoden jälkeenkin. Kaikki laskut on maksettu, minulla ei ole rikasta miestä elättämässä, en ole perinyt ketään, enkä lainaakaan ole yritystä varten ottanut. Mutta en koskaan ole laskenut munia yhden korin varaan. Vai miten se meni :D? "

Hipsin hiljaa vanhan talomme narisevia portaita alakertaan. Haluan ehdottomasti omistaa ensimmäisen puolituntisen aamusta kokonaan itselleni. Herään useimmiten kuudelta, ilman herätyskelloa. Kun lapset on suukoteltu koulutielle, valmistaudun lyhyen joogahetken jälkeen itsekin dreijan äärelle.

Olen lapsesta asti haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Voi kuitenkin olla, etten koskaan sitä kirjoita, sillä kaikki tähdellinen, mitä elämässäni olen oppinut, mahtuu toistaiseksi yhteen arkkiin.

Kun vuosia sitten istuin työhuoneessani selaamassa sähköpostejani, minua oksetti. Luin joka aamu tyhjänpäiväisiä viestejä virkamieheltä toiselle. Kissanristiäisiä, palavereita, hankekokouksia ja henkilöstöinfoja. En löytänyt yhtäkään syytä, miksi jatkaisin enää työssäni.

Kävelen vasara ja sorkkarauta kädessä hämärässä. Kannan vanhoja, naulaisia lautoja halki pihamaan. Pysähdyn väsyneenä ihastelemaan talven varhaista tähtitaivasta.

Jos aika on aina kortilla ja koko ajan tuntuu olevan kiire, on syytä katsoa peiliin. Istuttava alas ja mietittävä, mikä minulle on tärkeää? Laitettava asiat uuteen tärkeysjärjestykseen.