Ketunpesä on seitsemän vuoden aikana ollut paitsi keramiikkaa - niin myös verkkokauppaa, kursseja, pellavaa, valmennuksia ja nyt myös Keramiikkakoulu. Mutta ennen kaikkea se on ollut pitkiä tunteja tietokoneella, uutiskirjeitä, kirjanpitoa, somea, näkyväksi tulemisen harjoittelua, kompastelua ja uuden opettelua. Yhä uudelleen ja uudelleen.
Nyt kun viimein luova yritykseni toimii yllättävän vakaasti pienillä tuloillaan - olen päättänyt lopettaa. Pian puoli vuosisataa eläneenä huomaan, että ne asiat, joista joskus ammensin intoa ja energiaa, ovat muuttuneet taakaksi.
Keramiikkakoulun lanseeraaminen ja luotsaaminen opetti minua paljon, mutta ennen kaikkea se muistutti minua siitä, että rakastan yksinkertaista, maanläheistä ja hiljaista elämää. Minun paikkani on kädet mullassa - ei näppäimistöllä. Raha ei ole koskaan ollut motivaattorini - sydän on ja tulee aina olemaan.
Vaikka minä hidastan, vähennän ja yksinkertaistan, niin Keramiikkakoulu jatkaa toimintaansa entistä parempana ja monipuolisempana, sillä lokakuusta alkaen yhteisön liiketoiminta siirtyy uudelle omistajalle.
Sydämellinen keramiikkayhteisömme saa nyt uuden, iloisen ja innokkaan vetäjän, Anna Korpiahon (www.korpiahodesign.fi). Anna on keramiikan artesaani, valokuvaaja ja yrittäjä. Keramiikkakoulu saa jatkaa toimintaansa ja kasvuaan hänen ammattitaitoisessa ohjauksessaan. Toivon sydämeni pohjasta, että yhä useammat keramiikkaharrastajat löytävät toisensa yhteisön avulla vielä vuosien ja vuosien päästä.
Unelmilla on totisesti taipumus toteutua, sen takaan ja alleviivaan. MUTTA: työtä se kyllä vaatii paljon. Ja jokaisesta unelmasta on lopulta osattava päästää irti. Koska me muutumme, ympäristö muuttuu ja kaikki muuttuvat. Tavalla tai toisella.
Istuessani yhden unelmani parvekkeella, Kreikan kotona, huomaan ajattelevani, että "huipulta" on hyvä lopettaa. Ketunpesä jatkaa tästä edespäin toimintaansa erittäin pienesti keramiikkaa tehden luonnonläheisellä verstaallaan, Loviisassa. Hitaasti & lempeydellä.
Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!
Minulla oli joskus ainainen kiire. Tein koko ajan jotakin ja aloilleen asettuminen oli todella vaikeaa. Istuessakin oli pakko vähintään virkata, että olisin edes jotenkin hyödyksi.
Lapsena olin arka ja ujo. Toisenlaisessa kasvuympäristössä, olisin saattanut jäädä sellaiseksi. Ystävystyminen oli vaikeaa ja esiintymisiä jännitin oksennuksen partaalle.
