Koti Kreikasta

Näin kuinka kyyneleet vierivät rakkaan äitini poskia pitkin. Hän katseli sielunsa maisemaa tulevan kotinsa parvekkeelta. Ympärillä oli jylhiä vuoria ja kauempana kimmelsi tummansininen Egeanmeri. "Tämä se on", hän kuiskasi minulle hiljaa.

Takana oli reilun vuoden mittainen etsintä ja satoja tv-jaksoja Unelma-asuntoa auringon alla. Kolme lentoa Rodokselle, nettisurffailua ja laivamatkoja Kalymnokselle. Taksilla kurvailua, välittäjien tapaamisia, yhdet peruuntuneet kaupat ja asuntoja, joihin sisään mennessä ovet irtosivat saranoiltaan. 

Nyt istun aivan yksin samaisella parvekkeella ja ihmettelen. Aamuisin kirkon kellot herättävät, varpuset sirkuttavat ja pian kujalle kurvaa leipomoauto. Siemailen kahvia, sirkat sirittävät ja aurinko lämmittää jo kuumasti.

Lapsena äitini "raahasi" minua Kreikkaan joka vuosi - parhaimmillaan kaksi. Olin ainoa lapsi ja nyt 71-vuotias äitini on yhä paras matkustuskaverini. Teini-iässä kuitenkin päätin, etten enää koskaan matkusta Kreikkaan, olihan se jo "niin nähty" noin 15 yhteisen reissun jälkeen.

Nuorena aikuisena reissasin ympäri maailmaa. Useimmiten yksin ja reppu selässä. Se vapauden tunne oli uskomaton ja myönnän aika-ajoin kaipaavani sitä todella paljon. Olen nähnyt vuorigorillat Kongon sademetsissä, simpanssit kansallispuistossa Ugandassa ja orangit Borneossa. Reissanut Aasiassa ja Intiassa. Nukkunut siellä mihin rinkkani ja pääni olen laskenut. Ihmetellyt Sri Lankan luontoa ja hiljaisuutta täysin tietämättömänä (ennen sotilaiden väliintuloa), että hiljaisuuden syynä oli ulkonaliikkumiskielto.

Kun Kongossa amerikkalaisilta turisteilta katkaistiin viidakkoveitsellä päät, kaksi viikkoa oman matkani jälkeen (ja vieläpä samassa paikassa), en ollut moksiskaan. Niin suuri oli nuoruuden elämänhalu ja kuolemattomuuden tunne.

Kun kymmenien vuosien tauon jälkeen kävin Kreikassa omien tyttärieni kanssa, itkin. Aivan kuten äitini. Tunsin joka solullani palanneeni kotiin. Hieman hämmentyneenä totesin, että nämä maisemat ovat osa minunkin sieluni maisemaa. Tänne minä kuulun.

Äitini oli onnensa kukkuloillaan. Tästä alkoi yhteinen asunnonhankintaprosessi ja lopulta talokaupat Kreikassa, Kalymnoksen saarella, pienen kirkon kainalosta. Tästä kaikesta saan pelkästään kiittää elämäni parasta matkakumppania sekä pyyteetöntä rakkaudenlähdettäni, ikuista leijonaemoa eli Äitiäni. 

Näin 48-vuotiaana, kahden teinin äitinä, en kaipaa enää viidakko(etenkään veitsi-)seikkailuja. Sen sijaan rakastan rauhaa, lämpöä, uimista, lukemista, yksinkertaista elämää, luovuutta, ystävällisiä ihmisiä ja sydämen viisautta. 

Jatkossa tulen kirjoittamaan vielä paljon Kreikan asunnosta, sen hankinnasta ja mikä parasta myös Kreikasta käsin. Pienen budjetin, vaatimattoman asunnon Kreikasta voi ostaa kuka tahansa, työtä tekevä ihminen, joka sellaisesta tosissaan haaveilee :).

Terveiset täältä Chorasta - uskon ja toivon, että meillä on tulevina vuosina vielä useita, ihania pikkuseikkailuja tiedossa Kalymnoksen rauhalllisella saarella rakkaan äitini ja tyttärieni kanssa.

Sydämellisesti,

Mila Ketunpesästä

Herättikö kirjoitus ajatuksia? Laita viestiä minulle.

Haluaisitko uusimmat blogi-kirjoitukset ja 10% ale-koodin suoraan sähköpostiisi?