Puolison masennus 

Tänä aamuna se kaikki alkoi purkautumaan musteena paperille. Harmaina surun sävyttäminä tahroina ja rakkaudentäyteisinä pilkahduksina menneisyydestä. Sanoja ja tuntemuksia aiheesta nimeltä rakkaus. Tiedän, ettet haluaisi minun kirjoittavan tätä, mutta minun on pakko, muuten tukehdun.

Parhaimmillani nukuin 48 tuntia putkeen. Koira oli ainoa, jonka vuoksi minun oli noustava tunkkaisesta vuoteestani. Asuin yksin pienessä punamullatussa mökissä taajaman laidalla. Elämä oli täysin merkityksetöntä, en tuntenut aitoa iloa eikä minulla ollut mitään syytä elää.

Sairastin masennuksen 29-vuotiaana, josta kursin itseäni kasaan kolme pitkää vuotta. Nuolin haavojani pimeyden ja valon rajamailla, katkeruudessa piehtaroiden. 

Olen alkoholisti-isän ja soturi-äidin tytär. Olen tottunut ilmapiirin haistelija ja rauhanneuvottelija. Helposti lähestyttävä, ymmärtävä ja empaattinen kuuntelija. Parhaimmillani iloinen innostuja, lempeä, rohkea ja inspiroiva tekijä. Huonoimmillani voimaton, väsynyt ja ärtyisä. Syyllistävä, vaativa ja herkkänahkainen yksinäisyyteen vetäytyjä.

Päiväni olivat taipuneet jo valon puolelle, kun satuin kuulemaan työpaikallani kovaäänistä, tarttuvaa naurua. Naurua, joka veti omatkin suunpielet väkisin hymyyn. Hymyilevien kasvojen lisäksi näin  suuren hahmon, jonka harmaiden silmien katseessa oli syvällistä elämänkokemusta ja viisautta. Tiesin, että sivu elämässäni oli kääntynyt.

Tänään tuosta päivästä on 18 vuotta. En muista milloin olisin kuullut aitoa nauruasi. Silmäsi ovat yhä viisaat ja harmaat, mutta niin sameat, etten näe niiden taakse. Sinulla, minun pelastajallani, diagnosoitiin reilu kaksi vuotta sitten vakava masennus. 

Olet käynyt monissa terapioissa ja syönyt monia eri lääkkeitä tuloksetta. Sohvalla sähköpipo päässä istuessasi, sinua vähän nauratti. Valonpilkahduksia - jos tämä sittenkin auttaisi. 

Vaikka omasta kokemuksestani tiedän, että se ainoa, joka sinua voi ihan oikeasti auttaa, olet sinä itse.

Puheesi on usein kyynistä ja ilotonta. Toisinaan töykeää, vihansävytteistä ja marttyyrimaista. Et halua tavata ketään, etkä varsinkaan puhua mistään. Et käy missään, nukut suurimman osan ajasta ja valveilla ollessasi sohvalla on painauma. Jaksat kuitenkin onneksi monia arkisia rutiininomaisia asioita.

Kun perheessä sairastetaan, se vaikuttaa aina kaikkiin. Meillä on kaksi, jo teini-iän saavuttanutta tytärtä. Enkä voi olla toisinaan murehtimatta, kuinka paljon tämä vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa.

Kuulen esikoisen puheessa toisinaan vihaa ja näen kuopuksen katseessa kätkettyä surua - onhan hän isin tyttö.

Muistan hyvät ajat. Iloiset ja nauruntäyteiset retket ja yhteisen arjen. Muistan myös sen, kun suhteemme alkuaikoina ihmettelin, miksei sinulla ollut unelmia? Tiedän, että masennus oli säännöllinen vieraasi jo silloin. Olihan lapsuutesi ollut kohtuuttoman raskas.

Entä minä sitten. Mitä minulle kuuluu? Harvemmin sitä kukaan edes kysyy. -Aika hyvin. Kai. Melkein. Jokseenkin. Olenhan jo lapsuudestani oppinut ilmapiirin haistelija ja ymmärtäjä. Yritän hyväksyä tilanteen. Ottaa sen oppiläksynä. Osittain jo onnistunutkin. Osittain en. 

Vuosien varrella olen rakentanut täysin oman elämän. Oman pienen yritykseni ja oman kodin Kreikkaan, tulevaisuuttani ajatellen. Hoitanut haavojani meditaatiolla ja keramiikan tekemisellä. Oppinut ymmärtämään, että onneni ei ole kiinni toisista ihmisistä ja toisten tekemisistä. Yrittänyt opettaa tätä myös rakkaille tyttärilleni. 

Silti tiedän, että oma energiamme on usein peräisin noin viideltä lähimmältä ihmiseltä, joiden kanssa olemme tekemisissä. Se lisää suruani, jota kannan sisimmässäni. En voi olla miettimättä, mitä yhteistä meille jää lasten lentäessä pois pesästä? 

Tunnen helpotuksen tunteen kehossani tätä kirjoittaessani. Paino harteiltani sulaa paperille kirjaimiksi ja on helpompi hengittää. Tiedän, että ilman surua ei olisi iloa. Eikä ilman pimeyttä olisi valoa. Anna anteeksi, että kirjoitin tämän. Rakastan sinua.

Rakkaudella,

Mila Ketunpesästä

Haluaisitko uusimmat blogi-kirjoitukset ja 10% ale-koodin suoraan sähköpostiisi?