Istun pienellä, valkoiseksi kalkitulla parvekkeella kuunnellen meren kohinaa. Kevätaurinko lämmittää, ja aaltojen lisäksi kuuluu vain satunnaisia kilinkellojen kilahduksia vuorilla kiipeilevistä vuohista. Oloni on levollinen, onnellinen ja rauhallinen.
Vaikka olosuhteet tällä pienellä Kreikan saarella ovatkin mitä otollisimmat rauhoittumiselle tiedän, että todellinen rauha ei tule siten. Tyyni ja levollinen mieli - sisäinen rauha - ei löydy ulkopuoleltamme.
Tämä on kirjoitussarjani "Askelia kohti sisäistä rauhaa" ensimmäinen, virallinen osa. Kussakin osassa käsittelen sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka ovat vieneet minua kohti omaa sisäistä rauhan kokemustani. Kohti sellaista levollisuutta, jonka uskoin olevan ulottumattomissani.
En tiedä vielä monta osaa on tulossa, sillä matkani jatkuu läpi elämän. Mutta niin pitkälle olen päässyt, että koen velvollisuudekseni jakaa nämä kanssasi. Ehkä voin edes jotenkin olla avuksi myös sinulle <3?
Nuorena matkustelin paljon. Opiskelin Roomassa, reissasin reppu selässä Aasiassa ja Intiassa. Näin orankeja Borneossa, vuorigorilloja ja simpansseja syvällä Afrikan sademetsissä. Elämän nälkäni oli kova ja janosin jatkuvasti uusia seikkailuja ja kokemuksia.
Niin upeaa kuin matkoillani olikin, opin kantapään kautta, että itseään ei pääse pakoon, vaikka matkustaisi maailman ääriin. Ampiaispesä päässäni ja levoton, ahdistuva mieleni seurasi mukanani, mihin ikinä päädyinkään.
Rauha ei koskaan löydy ulkopuoleltamme, vaikka sitä etsisi koko elämänsä. Rauha asuu jo meissä. Se löytyy vain ja ainoastaan sisäpuoleltamme. Ja se löytyy silloin kun hidastamme, pysähdymme ja uskallamme ihan vain olla.
Kun haaveilemme ulkomaanmatkoista tai unelmoimme jostain uudesta ihanasta, kaipaamme todellisuudessa tunnetta, joka tulee kyseisen asian tai hankinnan myötä.
Minä haluan aina stressaantuneena paeta kauas aurinkoon. Lämpimässä hermostoni rauhoittuu helposti ja tunnen pian suurta levollisuutta. Lämpimässä, meren rannalla saan ikään kuin luvan olla. Tunne jota "jahtaan" on rauha.
Herkästi tylsiintyvä, vaihtelunhaluinen ja levoton mieleni syyttäisi myös mielellään aina olosuhteita, muita ihmisiä, säätä tai ympäristöä omista tuntemuksistaan kuin kääntyisi sisäänpäin ja huomaisi kaiken kumpuavan pelkästään itsestäni.
Kreikkalaisen kalastajakylän kaduilla kävellessäni näen mummoja ja pappoja istumassa joutilaina tuntikausia. Myös nuorempia ihmisiä on kokoontunut juttelemaan ja nauramaan, eikä heille tunnu olevan kiire mihinkään. Joka ainoa kerta, kun päivittelen, että mikä ihme täällä nyt taas kestää ja pohdin, että tämänkin asian voisi tehdä paljon tehokkaamminkin, havahdun.
Joutilaat tuomitaan herkästi laiskoiksi vetelehtijöiksi, vaikka todellisuudessa kaikkien pitäisi ottaa oppia heistä.
Joutilaisuus on pyhää, joka tulee osata, jos janoaa yhteyttä omaan itseensä, intuitioonsa, luovuuteensa ja sisäiseen voimaansa. Joutilaisuus on avain sisäiseen rauhaan ja onnellisuuteen.
Ensimmäinen askeleeni, jonka otin kohti sisäistä rauhaani oli olemaan opettelu. Se ei ollut helppoa, mutta tiesin, että minun piti tehdä se.
Ylianalysoiva ja laukkaava mieleni suunnitteli alati tulevaa ja To-Do-listat olivat tehokkaan suorituskeskeisen arkeni peruspilareita. Uskottelin itselleni, kuten moni muukin meistä, että istuminen ja joutenolo olivat minulle sula mahdottomuus.
Mitä epämiellyttävämpi, kiireisempi ja levottomampi olo on, sen tärkeämpää on joutilaisuus, tekemättömyys ja hiljaisuus. Istua alas ja olla hiljaa. Keinoja rauhoittumiseen kyllä löytää jos jonkinlaisia, kunhan vain aloittaa.
Ego toki alussa sepittää meille kaikenlaista pajunköyttä ja keksii syitä, miksi ei kannatta olla tekemättä mitään. Ego tekee sen siksi, että se haluaa pitää meidät tutussa ja turvallisessa olotilassa, sillä se pelkää muutoksia ja kaikkea uutta. Se haluaa saada olomme tuntumaan tärkeäksi ja korvaamattomaksi, kun huhkimme itseämme näännyksiin.
Jatkuva tekeminen takaa sen, että pikkuhiljaa yhteytesi sisimpääsi, sydämeesi eli todelliseen minääsi heikkenee ja jopa katoaa kokonaan.
Suorittamiseksi karannut elämä alkaa tuntua ahdistuksena rinnassa, merkityksettömyytenä ja onttona olona. Siksi, ettet kuuntele sydäntäsi. Et toteuta sitä, mitä sinut on luotu tekemään. Et toteuta omaa sielun suunnitelmaasi.
Matkailu rikastaa, ravitsee ja avartaa. Vaikka se itsessään ei ole tuonut sisäistä rauhaa, se on opettanut pikkuisen joka ainoalla kerralla. Olen ymmärtänyt, mitkä ovat tunteita taustalla, joita janoan. Olen oppinut pieni askel kerrallaan itsestäni. Ja itsetuntemuksen myötä oppii tekemään onnellisempia, omannäköisiä valintoja.
Elämäsi tärkein matka kultaseni, on matka itseesi.
P.S. Liittymällä Ketunpesän sisäpiiriin saat ILMAISEN tehtävävihkon "Askel omannäköiseen (työ)elämään", KAKSI KERAMIIKKAOPASTA sekä ilmoituksen uusimmista blogi-teksteistä suoraan sähköpostiisi.
Kiinnostaisiko sinua henkinen valmennus kanssani?
Istun pienellä, valkoiseksi kalkitulla parvekkeella kuunnellen meren kohinaa. Kevätaurinko lämmittää, ja aaltojen lisäksi kuuluu vain satunnaisia kilinkellojen kilahduksia vuorilla kiipeilevistä vuohista. Oloni on levollinen, onnellinen ja rauhallinen.
Matka oman sielun äärelle, kohti tietoista minää, on tarkoituksella pitkä ja kivikkoinen. Tuon matkan voi aloittaa aivan vapaaehtoisesti, ilman sen suurempaa draamaa ja tragediaa. Mutta useimmilla meistä se alkaa kriisin ja kärsimyksen myötä.
Kun katselen kätteni tuotoksia viiden vuoden takaa, en voi kuin hymyillä. Olin täynnä intoa ja luomani esineet olivat suloisen muhkuraisia. Rohkenin silti alkaa myymään tekemääni keramiikkaa välittömästi. Ei minulla oikeastaan ollut muutakaan vaihtoehtoa, sillä vanhaan työpaikkaani en enää aikonut palata.
Muutama vuosi takaperin opin taidon, jota käytän aina tehdessäni isoja ratkaisuja ja päätöksiä. Tässä päätöksen teoksessa kuunnellaan pelkästään omaa sisäistä viisautta. Kaikki tieto ja totuus on jo meissä, kun vain suljemme korvamme maailman hälyltä, maltamme pysähtyä ja kuunnella sisintämme.
