Kun katselen kätteni tuotoksia viiden vuoden takaa, en voi kuin hymyillä. Olin täynnä intoa ja luomani esineet olivat suloisen muhkuraisia. Rohkenin silti alkaa myymään tekemääni keramiikkaa välittömästi. Ei minulla oikeastaan ollut muutakaan vaihtoehtoa, sillä vanhaan työpaikkaani en enää aikonut palata.

"Hengissä ollaan - yhä viiden vuoden jälkeenkin. Kaikki laskut on maksettu, minulla ei ole rikasta miestä elättämässä, en ole perinyt ketään, enkä lainaakaan ole yritystä varten ottanut. Mutta en koskaan ole laskenut munia yhden korin varaan. Vai miten se meni :D? "

Hipsin hiljaa vanhan talomme narisevia portaita alakertaan. Haluan ehdottomasti omistaa ensimmäisen puolituntisen aamusta kokonaan itselleni. Herään useimmiten kuudelta, ilman herätyskelloa. Kun lapset on suukoteltu koulutielle, valmistaudun lyhyen joogahetken jälkeen itsekin dreijan äärelle.

Kun vuosia sitten istuin työhuoneessani selaamassa sähköpostejani, minua oksetti. Luin joka aamu tyhjänpäiväisiä viestejä virkamieheltä toiselle. Kissanristiäisiä, palavereita, hankekokouksia ja henkilöstöinfoja. En löytänyt yhtäkään syytä, miksi jatkaisin enää työssäni.

Oli aika, kun heräsin aina viime tingassa. Herätyskellon soidessa, pomppasin sängystä sydän pamppaillen: "Paniikki. Ehdinkö ajoissa? Nyt ei ole aikaa hukattavaksi. Vauhtia masiinaan!"

Kuulun niihin onnellisiin, jotka tykkäävät tehdä töitä. Paneudun työntekoon useimmiten sydämellä ja intohimolla. Jo lapsena mietin tarkasti, mitä alaa lähtisin opiskelemaan, jotta saisin tehdä työtä, jota rakastan. Sillä tehdessämme rakastamiamme asioita, aika kuluu kuin siivillä ja itse työnteko ei edes tunnu työltä.