Oli aika, kun heräsin aina viime tingassa. Herätyskellon soidessa, pomppasin sängystä sydän pamppaillen: "Paniikki. Ehdinkö ajoissa? Nyt ei ole aikaa hukattavaksi. Vauhtia masiinaan!"

Matka oman sielun äärelle, kohti tietoista minää, on tarkoituksella pitkä ja kivikkoinen. Tuon matkan voi aloittaa aivan vapaaehtoisesti, ilman sen suurempaa draamaa ja tragediaa. Mutta useimmilla meistä se alkaa kriisin ja kärsimyksen myötä.

Näin kuinka kyyneleet vierivät rakkaan äitini poskia pitkin. Hän katseli sielunsa maisemaa tulevan kotinsa parvekkeelta. Ympärillä oli jylhiä vuoria ja kauempana kimmelsi tummansininen Egeanmeri. "Tämä se on", hän kuiskasi minulle hiljaa.

Tokaisin taannoin rakkaalle ystävälleni, että olen päättänyt lakata yrittämästä omassa yrityksessäni. Kuulostaa huvittavalta. Mutta mikään tulos tai menestys uran suhteen ei jaksa kiinnostaa minua enää niin paljon, että haluaisin jatkuvasti yrittää enemmän, paremmin ja kovemmin. Lyön hanskat tiskiin tänään. Nyt riittää.

Olin ilmoittautunut kundaliinijoogan kurssille, tietämättäni lainkaan, mitä odottaa. Kun heti kurssin aluksi päätin osallistua sunnuntai-aamun ylimääräiseen meditaatioon, opettaja toivotti minut tervetulleeksi puolihuvittuneesti hymyillen. Olinhan saapunut ensikertalaisena suoraan puolentoista tunnin mittaiseen meditaatioon, josta ensimmäiset 45...

Mieheni on ajattelija ja minä olen tekijä. Täydennämme hyvin toisiamme. Siinä missä minä etenen nopeasti ja tehokkaasti, puolisoni miettii tarkkaan, ennen kuin alkaa tekemään yhtään mitään.