Olen lapsesta asti haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Voi kuitenkin olla, etten koskaan sitä kirjoita, sillä kaikki tähdellinen, mitä elämässäni olen oppinut, mahtuu toistaiseksi yhteen arkkiin.

Kävelen vasara ja sorkkarauta kädessä hämärässä. Kannan vanhoja, naulaisia lautoja halki pihamaan. Pysähdyn väsyneenä ihastelemaan talven varhaista tähtitaivasta.

Meissä keski-iän ylittäneissä naisissa asuu viisaus. Elämä ja kokemukset ovat koulineet ja kasvattaneet. Olemme halutessamme suurta sydäntä ja vielä suurempaa sydämen viisautta. Meidän naisten tehtävänä on tukea, auttaa, neuvoa ja rohkaista, etenkin toisia naisia. Tarjota käsi nuoremmalle ja kertoa, että tästä(kin) selvitään.

Elämässä on useimmiten onnellisimmillaan silloin, kun on jotain uutta ja inspiroivaa meneillään. Silloin, kun asiat ovat niin hyvin, että voi tukevasti omalta mukavuusalueeltaan käsin, vierailla epämukavuusalueella. Eli käydä oppimassa jotain uutta.

Yritykseni täytti syyskuun ensimmäinen päivä viisi vuotta. Unohdin sen jälleen, kuten unohdan useimmiten kaikki muutkin viikonpäivät. En ole juuri koskaan piitannut päivämääristä ja kellonajoista, vaikka pyrinkin olemaan ajoissa, jos jotain on sovittu.

Osa minusta ei millään (yhä edelleenkään) haluaisi tunnustaa, että olen luonteeltani "uudistaja". Nopeasti kyllästyvä, herkästi tylsistyvä ja jatkuvasti uusia kokemuksia janoava. Näivetyn kuoliaaksi, jos en säännöllisesti hyppää, takki auki, kohti tuntematonta.

Miksi toiset meistä tuntuvat saavuttavan unelmansa paljon helpommin ja useammin kuin toiset? Onko jotkut meistä vain syntyneet onnellisempien tähtien alla? Miksi toiset kohtaavat vastoinkäymisiä toinen toisensa jälkeen? Mikä erottaa unelmoijan ja unelmiensa toteuttajan?