Upotin käteni ensi kertaa saveen kansalaisopiston kurssilla vuonna 2018. Enpä olisi tuolloin arvannut, mikä matka siitä alkaisi. Nyt keikun yli kolmen kuukauden tauon jälkeen verstaani kynnyksellä epäröiden: "Tuleeko tästä enää ikinä yhtään mitään?"

Takana on työntäyteinen talvi. Ehdottomasti koko yrittäjätaipaleeni hektisin. On ollut huippuihanaa ja aivan kamalaa. Huijarisyndrooma on nostellut päätään ja ego heitellyt kapuloita rattaisiin: "Minä, itseoppinut ja hidas kuppimaakari lanseerasin verkossa toimivan yhteisön eli Keramiikkakoulun tammikuussa - mitä ihmettä oikein luulin tekeväni?"

Maaliskuinen vesisade alkoi heti, kun astuin koiran kanssa ovesta ulos. Sade piiskasi kasvojani ja maksimoi kurjuuttani. Peruuttaa ei kuitenkaan enää voinut, siitä koira kyllä piti huolen. Hyvä niin, vaikka se ei sillä hetkellä siltä tuntunutkaan. Olinhan sohvaillut käytännössä koko talven.

Loppuvuodesta olin näkyvillä somessa alituiseen; tein postauksia, keloja ja tarinoita jatkuvasti sekä pidin ilmaisia valmennuksia, Instagram-livejä ja webinaareja. Tein kahdessa kuukaudessa aivan järjettömän ponnistuksen introvertista ja lähes kasvottomasta kupintekijästä "puhuvaksi pölö-pölö-pääksi". Kun ajattelen tuota aikaa, hengästyttää...

Tänä aamuna se kaikki alkoi purkautumaan musteena paperille. Harmaina surun sävyttäminä tahroina ja rakkaudentäyteisinä pilkahduksina menneisyydestä. Sanoja ja tuntemuksia aiheesta nimeltä rakkaus. Tiedän, ettet haluaisi minun kirjoittavan tätä, mutta minun on pakko, muuten tukehdun.

Kun perustin Ketunpesän yli kuusi vuotta sitten, minulla oli salainen haave. Kerroin silloiselle valmentajalleni, Elinalle, että haaveilen Suomen suurimmasta keramiikkasivustosta verkossa. Samanhenkisten yhteisöstä, jossa kohdata, keskustella, kysellä ja saada ohjeita sekä ammentaa inspiraatiota.

Muistan aina sen reilu kuuden vuoden takaisen päivän, kun perustin ikioman keramiikka-alan yritykseni, Ketunpesän. Tunteet vaihtelivat saman vuorokauden aikana aina pelosta kauhuun ja innostuksesta euforiaan.

Viimeinen puoli vuotta, joulu mukaan lukien, ovat olleet yritykseni keramiikan myynnin huonointa aikaa. Olkoonkin, etten ole markkinoinut missään muualla kuin Somessa. Monen pienyrittäjän kompastuskivi on todennäköisesti sama kuin minulla.

Matkustaminen avaa joka kerta silmiä syille, miksi kestävän kehityksen opettaminen lapsille on äärimmäisen tärkeää. Ekologinen elämäntapa kuuluisi olla meille jokaiselle se normaali ja tavanomainen tapa elää - ilman kyseenalaistamista. Onhan kyseessä kuitenkin yksi ja ainutkertainen planeettamme, josta saamme aivan kaiken aina ravinnosta...

Kun lapset ovat viikot päiväkodissa ja aikuiset töissä, ei ole ihme, että stressin ja kiireen tunne on lähes jatkuva. Viikot vierivät automaattiohjauksella ja aikuisten "pitäisi"-lista on usein loputon. Olkoonkin, että tuo lista on täysin muokattavissamme. Ruuhkavuosien väsymystilassa sen vain jotenkin unohtaa, että päätösvalta omaan elämään on...