Mieheni on ajattelija ja minä olen tekijä. Täydennämme hyvin toisiamme. Siinä missä minä etenen nopeasti ja tehokkaasti, puolisoni miettii tarkkaan, ennen kuin alkaa tekemään yhtään mitään.

Elämässä on useimmiten onnellisimmillaan silloin, kun on jotain uutta ja inspiroivaa meneillään. Silloin, kun asiat ovat niin hyvin, että voi tukevasti omalta mukavuusalueeltaan käsin, vierailla epämukavuusalueella. Eli käydä oppimassa jotain uutta.

Viisi vuotta sitten olin jumissa. Täysin tukossa ja ymmälläni. Kaikki oli hyvin, mutta oma elämä vailla suuntaa ja merkitystä. Unelmia tavoitellessani, olin alkanut suorittamaan elämääni. Hukannut itseni ruuhkavuosien, ruokakassien ja remppahaalareiden sekamelskaan.

Hipsin hiljaa vanhan talomme narisevia portaita alakertaan. Haluan ehdottomasti omistaa ensimmäisen puolituntisen aamusta kokonaan itselleni. Herään useimmiten kuudelta, ilman herätyskelloa. Kun lapset on suukoteltu koulutielle, valmistaudun lyhyen joogahetken jälkeen itsekin dreijan äärelle.

Olen lapsesta asti haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Voi kuitenkin olla, etten koskaan sitä kirjoita, sillä kaikki tähdellinen, mitä elämässäni olen oppinut, mahtuu toistaiseksi yhteen arkkiin.

Kävelen vasara ja sorkkarauta kädessä hämärässä. Kannan vanhoja, naulaisia lautoja halki pihamaan. Pysähdyn väsyneenä ihastelemaan talven varhaista tähtitaivasta. Tummassa hiljaisuudessa koen olevani pisara valtameressä. Hiekanjyvä rannalla. Millään tekemälläni ei ole juuri minkäänlaista merkitystä maailmankaikkeudelle.