Aivan muutama päivä sitten juttelin rakkaan ystäväni kanssa elämämme sykleistä. Siitä, kuinka egomme tahtoisi niin kovasti taistella niitä vastaan. Syksyä, pimeyttä, hidasta, väsynyttä ja jähmeää. Kaikkea, ainakin minun mielestäni, negatiiviselta kalskahtavaa. Kukapa ei tahtoisi tanssahdella paljain varpain, silkinkauniissa keijumekossaan,...

Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!

Minulla oli joskus ainainen kiire. Tein koko ajan jotakin ja aloilleen asettuminen oli todella vaikeaa. Istuessakin oli pakko vähintään virkata, että olisin edes jotenkin hyödyksi.

Lapsena olin arka ja ujo. Toisenlaisessa kasvuympäristössä, olisin saattanut jäädä sellaiseksi. Ystävystyminen oli vaikeaa ja esiintymisiä jännitin oksennuksen partaalle.

Seitsemänvuotiaana halusin eläinlääkäriksi. Sen jälkeen autokorjaajaksi ja poliisiksi.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet ikään kuin "jumissa". Kaikki arkiset asiat rullaavat eteenpäin, mutta sinusta tuntuu, että itse et pääsee mihinkään suuntaan.

Kun viisi vuotta sitten aloitin Instagram-tilini, profiilitekstissäni luki jotain tällaista: "Luovuutta ja luonnonläheisyyttä. Kohtuullisen harmonisessa kaaoksessa. Kultaista keskitietä etsien."