Istun pienellä, valkoiseksi kalkitulla parvekkeella kuunnellen meren kohinaa. Kevätaurinko lämmittää, ja aaltojen lisäksi kuuluu vain satunnaisia kilinkellojen kilahduksia vuorilla kiipeilevistä vuohista. Oloni on levollinen, onnellinen ja rauhallinen.
Vaikka olosuhteet tällä pienellä Kreikan saarella ovatkin mitä otollisimmat rauhoittumiselle tiedän, että todellinen rauha ei tule siten. Tyyni ja levollinen mieli - sisäinen rauha - ei löydy ulkopuoleltamme.
Tämä on kirjoitussarjani "Askelia kohti sisäistä rauhaa" ensimmäinen, virallinen osa. Kussakin osassa käsittelen sellaisia asioita ja tapahtumia, jotka ovat vieneet minua kohti omaa sisäistä rauhan kokemustani. Kohti sellaista levollisuutta, jonka uskoin olevan ulottumattomissani.
En tiedä vielä monta osaa on tulossa, sillä matkani jatkuu läpi elämän. Mutta niin pitkälle olen päässyt, että koen velvollisuudekseni jakaa nämä kanssasi. Ehkä voin edes jotenkin olla avuksi myös sinulle <3?
Nuorena matkustelin paljon. Opiskelin Roomassa, reissasin reppu selässä Aasiassa ja Intiassa. Näin orankeja Borneossa, vuorigorilloja ja simpansseja syvällä Afrikan sademetsissä. Elämän nälkäni oli kova ja janosin jatkuvasti uusia seikkailuja ja kokemuksia.
Niin upeaa kuin matkoillani olikin, opin kantapään kautta, että itseään ei pääse pakoon, vaikka matkustaisi maailman ääriin. Ampiaispesä päässäni ja levoton, ahdistuva mieleni seurasi mukanani, mihin ikinä päädyinkään.
Rauha ei koskaan löydy ulkopuoleltamme, vaikka sitä etsisi koko elämänsä. Rauha asuu jo meissä. Se löytyy vain ja ainoastaan sisäpuoleltamme. Ja se löytyy silloin kun hidastamme, pysähdymme ja uskallamme ihan vain olla.
Kun haaveilemme ulkomaanmatkoista tai unelmoimme jostain uudesta ihanasta, kaipaamme todellisuudessa tunnetta, joka tulee kyseisen asian tai hankinnan myötä.
Minä haluan aina stressaantuneena paeta kauas aurinkoon. Lämpimässä hermostoni rauhoittuu helposti ja tunnen pian suurta levollisuutta. Lämpimässä, meren rannalla saan ikään kuin luvan olla. Tunne jota "jahtaan" on rauha.
Herkästi tylsiintyvä, vaihtelunhaluinen ja levoton mieleni syyttäisi myös mielellään aina olosuhteita, muita ihmisiä, säätä tai ympäristöä omista tuntemuksistaan kuin kääntyisi sisäänpäin ja huomaisi kaiken kumpuavan pelkästään itsestäni.
Kreikkalaisen kalastajakylän kaduilla kävellessäni näen mummoja ja pappoja istumassa joutilaina tuntikausia. Myös nuorempia ihmisiä on kokoontunut juttelemaan ja nauramaan, eikä heille tunnu olevan kiire mihinkään. Joka ainoa kerta, kun päivittelen, että mikä ihme täällä nyt taas kestää ja pohdin, että tämänkin asian voisi tehdä paljon tehokkaamminkin, havahdun.
Joutilaat tuomitaan herkästi laiskoiksi vetelehtijöiksi, vaikka todellisuudessa kaikkien pitäisi ottaa oppia heistä.
Joutilaisuus on pyhää, joka tulee osata, jos janoaa yhteyttä omaan itseensä, intuitioonsa, luovuuteensa ja sisäiseen voimaansa. Joutilaisuus on avain sisäiseen rauhaan ja onnellisuuteen.
Ensimmäinen askeleeni, jonka otin kohti sisäistä rauhaani oli olemaan opettelu. Se ei ollut helppoa, mutta tiesin, että minun piti tehdä se.
Ylianalysoiva ja laukkaava mieleni suunnitteli alati tulevaa ja To-Do-listat olivat tehokkaan suorituskeskeisen arkeni peruspilareita. Uskottelin itselleni, kuten moni muukin meistä, että istuminen ja joutenolo olivat minulle sula mahdottomuus.
Mitä epämiellyttävämpi, kiireisempi ja levottomampi olo on, sen tärkeämpää on joutilaisuus, tekemättömyys ja hiljaisuus. Istua alas ja olla hiljaa. Keinoja rauhoittumiseen kyllä löytää jos jonkinlaisia, kunhan vain aloittaa.
Ego toki alussa sepittää meille kaikenlaista pajunköyttä ja keksii syitä, miksi ei kannatta olla tekemättä mitään. Ego tekee sen siksi, että se haluaa pitää meidät tutussa ja turvallisessa olotilassa, sillä se pelkää muutoksia ja kaikkea uutta. Se haluaa saada olomme tuntumaan tärkeäksi ja korvaamattomaksi, kun huhkimme itseämme näännyksiin.
Jatkuva tekeminen takaa sen, että pikkuhiljaa yhteytesi sisimpääsi, sydämeesi eli todelliseen minääsi heikkenee ja jopa katoaa kokonaan.
Suorittamiseksi karannut elämä alkaa tuntua ahdistuksena rinnassa, merkityksettömyytenä ja onttona olona. Siksi, ettet kuuntele sydäntäsi. Et toteuta sitä, mitä sinut on luotu tekemään. Et toteuta omaa sielun suunnitelmaasi.
Matkailu rikastaa, ravitsee ja avartaa. Vaikka se itsessään ei ole tuonut sisäistä rauhaa, se on opettanut pikkuisen joka ainoalla kerralla. Olen ymmärtänyt, mitkä ovat tunteita taustalla, joita janoan. Olen oppinut pieni askel kerrallaan itsestäni. Ja itsetuntemuksen myötä oppii tekemään onnellisempia, omannäköisiä valintoja.
Elämäsi tärkein matka kultaseni, on matka itseesi.
P.S. Liittymällä Ketunpesän sisäpiiriin saat ILMAISEN tehtävävihkon "Askel omannäköiseen (työ)elämään", KAKSI KERAMIIKKAOPASTA sekä ilmoituksen uusimmista blogi-teksteistä suoraan sähköpostiisi.
Kiinnostaisiko sinua henkinen valmennus kanssani?
Mitä kauemmin elää, sen tutummaksi ja yksipuolisemmaksi tavallinen, turvallinen arki tuppaa käymään. Kun nuoruusvuosien suurimmista taitekohdista, esimerkiksi kumppanin "metsästyksestä", pesän rakentamisesta ja mahdollisten lasten syntymistä on selviydytty, pitäisi länsimaisten mielikuvien mukaan alkaa maallisen vaelluksen seesteisin osa;...
Ostoskeskuksen penkillä istuu vierekkäin viattomuus ja viisaus. Ohi kiitää ihmisiä, ilmeettöminä ja väsyneinä painavia kasseja raahaten. Viattomuus ihmettelee avoimesti, käsi tiukasti viisauden kädessä: "Mihin ilo ja nauru ovat kadonneet?" Viisaus katsahtaa viatonta hyväksyvästi ymmärtäen: "Niin pääsee helposti käymään."
Kuulutko niihin, jotka lakaisevat muidenkin portaat lumesta, ihan vain ohi mennessään? Niihin, jotka petaavat sängyn heti herätessään ja tiskaavat astiat välittömästi ruokailun jälkeen? Ensin työ, sitten huvi. Piste.
Stressaantunut keho ja mieli on sitä, että elää jatkuvasti säästöliekillä. Sitä, että puristaa itsestään aina vähän enemmän kuin kannattaisi. Minulle se puristaminen oli tekemistä. Sitä, että aina voi tehdä vähän enemmän. Ei paremmin tai laadukkaammin, vaan lisää ja enemmän.
