Matkustaminen avaa joka kerta silmiä syille, miksi kestävän kehityksen opettaminen lapsille on äärimmäisen tärkeää. Ekologinen elämäntapa kuuluisi olla meille jokaiselle se normaali ja tavanomainen tapa elää - ilman kyseenalaistamista. Onhan kyseessä kuitenkin yksi ja ainutkertainen planeettamme, josta saamme aivan kaiken aina ravinnosta...

Kun lapset ovat viikot päiväkodissa ja aikuiset töissä, ei ole ihme, että stressin ja kiireen tunne on lähes jatkuva. Viikot vierivät automaattiohjauksella ja aikuisten "pitäisi"-lista on usein loputon. Olkoonkin, että tuo lista on täysin muokattavissamme. Ruuhkavuosien väsymystilassa sen vain jotenkin unohtaa, että päätösvalta omaan elämään on...

Ensimmäisten syyssateiden ropistessa ikkunaan, kotieläimet siirtyvät saman tien talviasetuksille. Keittiön sohva on varattu käytännössä vuorokauden ympäri ja minä näpyttelen läppäriäni siellä, missä tilaa sattuu olemaan.

Oli aika, kun heräsin aina viime tingassa. Herätyskellon soidessa, pomppasin sängystä sydän pamppaillen: "Paniikki. Ehdinkö ajoissa? Nyt ei ole aikaa hukattavaksi. Vauhtia masiinaan!"

Matka oman sielun äärelle, kohti tietoista minää, on tarkoituksella pitkä ja kivikkoinen. Tuon matkan voi aloittaa aivan vapaaehtoisesti, ilman sen suurempaa draamaa ja tragediaa. Mutta useimmilla meistä se alkaa kriisin ja kärsimyksen myötä.

Näin kuinka kyyneleet vierivät rakkaan äitini poskia pitkin. Hän katseli sielunsa maisemaa tulevan kotinsa parvekkeelta. Ympärillä oli jylhiä vuoria ja kauempana kimmelsi tummansininen Egeanmeri. "Tämä se on", hän kuiskasi minulle hiljaa.