Kun kuopukseni oli yhdeksän, hän kysyi minulta: "Äiti, mitä tarkoittaa, että ahdistaa?" Kerroin ja hän vastasi kirkkailla silmillään hymyillen: "Noh, minä en kyllä tiedä miltä se tuntuu". Tunsin onnen ja ilon kyynelien virtaavan poskiltani - kaikki ei periydy sittenkään!

Minulla oli joskus ainainen kiire. Tein koko ajan jotakin ja aloilleen asettuminen oli todella vaikeaa. Istuessakin oli pakko vähintään virkata, että olisin edes jotenkin hyödyksi.

Lapsena olin arka ja ujo. Toisenlaisessa kasvuympäristössä, olisin saattanut jäädä sellaiseksi. Ystävystyminen oli vaikeaa ja esiintymisiä jännitin oksennuksen partaalle.

Seitsemänvuotiaana halusin eläinlääkäriksi. Sen jälkeen autokorjaajaksi ja poliisiksi.

Tiedätkö sen tunteen, kun olet ikään kuin "jumissa". Kaikki arkiset asiat rullaavat eteenpäin, mutta sinusta tuntuu, että itse et pääsee mihinkään suuntaan.

Kun viisi vuotta sitten aloitin Instagram-tilini, profiilitekstissäni luki jotain tällaista: "Luovuutta ja luonnonläheisyyttä. Kohtuullisen harmonisessa kaaoksessa. Kultaista keskitietä etsien."

Yksi parhaita valintoja elämässäni on ollut se, kun riittävän väsyneenä ja kyllästyneenä, päätin karsia lähes kaiken pois elämästäni. Tyhjensin kovalevyni ja palautin sen tehdasasetuksille.

Nuorena koin olevani outolintu. En viihtynyt isoissa kaveriporukoissa, kaupungissa saati kotibileissä. Vapaa-aikani vietin yksin kotona, metsässä samoillen, piirrellen ja lukien.

Ovatko sinun unelmasi pieniä vai suuria? Mitä haaveita sinulla on? Vai onko haaveesi hautautuneet ulottumattomiisi, harmaan arjen ja kiireen myötä?