Mieheni on ajattelija ja minä olen tekijä. Täydennämme hyvin toisiamme. Siinä missä minä etenen nopeasti ja tehokkaasti, puolisoni miettii tarkkaan, ennen kuin alkaa tekemään yhtään mitään.

Oli aika, kun heräsin aina viime tingassa. Herätyskellon soidessa, pomppasin sängystä sydän pamppaillen: "Paniikki. Ehdinkö ajoissa? Nyt ei ole aikaa hukattavaksi. Vauhtia masiinaan!"

Istun pienellä, valkoiseksi kalkitulla parvekkeella kuunnellen meren kohinaa. Kevätaurinko lämmittää, ja aaltojen lisäksi kuuluu vain satunnaisia kilinkellojen kilahduksia vuorilla kiipeilevistä vuohista. Oloni on levollinen, onnellinen ja rauhallinen.

Matka oman sielun äärelle, kohti tietoista minää, on tarkoituksella pitkä ja kivikkoinen. Tuon matkan voi aloittaa aivan vapaaehtoisesti, ilman sen suurempaa draamaa ja tragediaa. Mutta useimmilla meistä se alkaa kriisin ja kärsimyksen myötä.

Kävelen vasara ja sorkkarauta kädessä hämärässä. Kannan vanhoja, naulaisia lautoja halki pihamaan. Pysähdyn väsyneenä ihastelemaan talven varhaista tähtitaivasta.

Kun katselen kätteni tuotoksia viiden vuoden takaa, en voi kuin hymyillä. Olin täynnä intoa ja luomani esineet olivat suloisen muhkuraisia. Rohkenin silti alkaa myymään tekemääni keramiikkaa välittömästi. Ei minulla oikeastaan ollut muutakaan vaihtoehtoa, sillä vanhaan työpaikkaani en enää aikonut palata.