Viisi vuotta sitten olin jumissa. Täysin tukossa ja ymmälläni. Kaikki oli hyvin, mutta oma elämä vailla suuntaa ja merkitystä. Unelmia tavoitellessani, olin alkanut suorittamaan elämääni. Hukannut itseni ruuhkavuosien, ruokakassien ja remppahaalareiden sekamelskaan.

Hipsin hiljaa vanhan talomme narisevia portaita alakertaan. Haluan ehdottomasti omistaa ensimmäisen puolituntisen aamusta kokonaan itselleni. Herään useimmiten kuudelta, ilman herätyskelloa. Kun lapset on suukoteltu koulutielle, valmistaudun lyhyen joogahetken jälkeen itsekin dreijan äärelle.

Olen lapsesta asti haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Voi kuitenkin olla, etten koskaan sitä kirjoita, sillä kaikki tähdellinen, mitä elämässäni olen oppinut, mahtuu toistaiseksi yhteen arkkiin.

Kävelen vasara ja sorkkarauta kädessä hämärässä. Kannan vanhoja, naulaisia lautoja halki pihamaan. Pysähdyn väsyneenä ihastelemaan talven varhaista tähtitaivasta. Tummassa hiljaisuudessa koen olevani pisara valtameressä. Hiekanjyvä rannalla. Millään tekemälläni ei ole juuri minkäänlaista merkitystä maailmankaikkeudelle.

Meissä keski-iän ylittäneissä naisissa asuu viisaus. Elämä ja kokemukset ovat koulineet ja kasvattaneet. Olemme halutessamme suurta sydäntä ja vielä suurempaa sydämen viisautta. Meidän naisten tehtävänä on tukea, auttaa, neuvoa ja rohkaista, etenkin toisia naisia. Tarjota käsi nuoremmalle ja kertoa, että tästä(kin) selvitään.

Osa minusta ei millään (yhä edelleenkään) haluaisi tunnustaa, että olen luonteeltani "uudistaja". Nopeasti kyllästyvä, herkästi tylsistyvä ja jatkuvasti uusia kokemuksia janoava. Näivetyn kuoliaaksi, jos en säännöllisesti hyppää, takki auki, kohti tuntematonta.